Sisällys:
Alkusanat: MITÄ ON YLISTÄMINEN
Ensimmäinen perusvirhe: VALVOMATTOMUUS
 - Hulluttelua
 - Avoinna kaikille aatteille
 - Varovaisuuden karttaminen
Toinen perusvirhe: IKIVANHAN RAJAN SIIRTÄMINEN
 - Mallia maailmasta
 - Herätyskristillisyyden tukahduttava vaikutus
 - Uudet menetelmät
 - Huomio toisarvoisissa asioissa
 - Saatanan menetelmät seurakuntaan
Kolmas perusvirhe: UUDEN TESTAMENTIN VÄHEKSYMINEN
 - Laulamisen ylikorostus
 - Raamatun käsitteille uusi sisältö
 - Paluu vanhan liiton säädöksiin
 - Dramatisointi julistuksen korvikkeena
Neljäs perusvirhe: IHMINEN JUMALAN PAIKALLA
 - Lopunajan uskovat
 - Uskovat valtaistuimella
 - Uskovat Jeesuksen henkivartijoina
 - Uusi kaupunginvalloitusmenetelmä
 - Harjoittelu näyttelemällä
Loppusanat
 
 

Lainaukset ovat Kjell Sjöbergin kirjasta "Uusi laulu Herralle".
Suluissa olevat numerot viittaavat kirjan sivuihin.
 

Alkusanat: MITÄ ON YLISTÄMINEN

 Raamattu sanoo: "Ylistäminen on soveliasta" (Ps 147:1). Se kohdistetaan Herralle samoin kuin
rukous, kiitos ja palvontakin. Raamatussa ylistäminen on ihmisen vastaus johonkin tai joihinkin Jumalan
armotekoihin. Apt 4:21 sanoo: "Kaikki ylistivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut oli." Tuom 5:11 sanoo: "Siellä
ylistetään Herran vanhurskaita tekoja". Palvonta sen sijaan keskittyy Herran katselemiseen ja hänelle antautumiseen.
Alkukielisessä Uudessa testamentissa on useita sanoja, jotka on käännetty ylistää-sanalla. Kun kokoaa muutamia niistä
yhteen, saa monipuolisen käsityksen siitä, mitä on ylistäminen.
 Aineo- ja epaineo-sanat tarkoittavat ylistämisen lisäksi kiittämistä. Nämä ovat siis lähellä toisiaan.
Ylistyskin nousee kiitollisesta mielestä. Jumala tahtoo saada kuulla meidän kiitollista ylistystämme kaiken sen hyvän
takia, mitä hän on tehnyt. Yksi kiitollisuuden osoittamisen muoto on vanhurskas vaellus. Se koituu Jumalan
ylistykseksi: "... että te Kristuksen päivään saakka olisitte puhtaat ettekä kenellekään loukkaukseksi, täynnä
vanhurskauden hedelmää, jonka Jeesus Kristus saa aikaan, Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi" (Fil 1:10-11).
 Eräs kreikan kielen sana on doksadso. Se tarkoittaa lisäksi kunnioittamista ja kirkastamista. Se
esiintyy Room 15:9: "Pakanat laupeuden tähden ovat ylistäneet Jumalaa". Ylistyksellään pakanat tahtovat kunnioittaa
Jumalaa, joka on armahtanut myös heitä eikä vain Israelia. He myös haluavat kirkastaa toisille Jeesusta, joka on
verellään tehnyt pakanat kanssaperillisiksi. Luuk 7:16 kertoo ihmisistä, jotka näkivät Jeesuksen herättävän Nainin
lesken pojan: "Ja heidät kaikki valtasi pelko, ja he ylistivät Jumalaa sanoen: 'Suuri profeetta on noussut meidän
keskellemme', ja: 'Jumala on katsonut kansansa puoleen'." Hekin osoittivat kunnioitustaan ja kirkastivat Jeesusta.
 Eksomologeo-sana tarkoittaa ylistämisen lisäksi: myöntyä, lupautua, antaa tunnustus. Matt 11:25
kertoo Jeesuksen lausumasta ylistyksestä: "Siihen aikaan Jeesus johtui puhumaan sanoen: 'Minä ylistän sinua, Isä,
taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille. Niin, Isä,
sillä näin on sinulle hyväksi näkynyt.'" Jeesus myöntyi sydämestään Isän päätöksestään, hän ylisti sitä oikeaksi ja antoi
näin tunnustuksensa Isän viisaudelle. 2 Aik 5:13 kertoo, millä sanoilla Israelin kansa ylisti Herraa, kun liitonarkki
vietiin temppeliin: "Sillä hän on hyvä, sillä hänen armonsa pysyy iankaikkisesti." Tässäkin annettiin tunnustus
Herralle ja lupauduttiin hänelle. Tätä nimitetään eksomologeo-sanalla kreikankielisessä Septuagintassa, joka oli
Jeesuksen, apostolien ja alkuseurakunnan Raamattu.
 Ylistystä ei ainoastaan lausuttu, joskus se veisattiin. Sitä tarkoittaa hymneo-sana: veisata ylistystä,
veisata kiitosvirsi. Tämä oli tuttua Jeesukselle: "Ja veisattuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle" (Matt 26:30).
Joskus ylistäminen latistuu ajan mittaan pelkäksi laulamiseksi. On kuitenkin hyvä muistaa, että se on paljon
muutakin.
 Eulogeo merkitsee myös: kiittää, puhua hyvää, siunata. Ihmiset ylistivät Jeesusta hänen ratsastaessaan
aasilla Jerusalemiin: "Hoosianna, siunattu olkoon hän , joka tulee Herran nimeen! Siunattu olkoon isämme Daavidin
valtakunta, joka tulee" (Mark 11:9-10). He toivottivat, että Jeesus olisi siunattu, ylistetty, kiitetty ja että hänestä
puhuttaisiin hyvää. Samaa he toivottivat Jumalan valtakunnalle. Raamattu kertoo Simeonista, joka kohtasi Jeesus-
lapsen ja otti "hänet syliinsä ja kiitti Jumalaa" (Luuk 2:28). Kiittää-sana on alkukielellä eulogeo. Hän siunasi Jumalaa,
puhui hyvää hänestä: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaa menemään, sanasi mukaan; sillä minun silmäni ovat
nähneet sinun autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä
pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille" (Luuk 2:29-32). Jumalalle mieleistä ylistystä on puhua hyviä sanoja
hänestä, sitä, mikä on hyödyllistä ja rakentavaa. Jumalaakin on lupa siunata. Samaa sanaa käytetään jakeessa 34, jossa
kerrotaan Simeonin siunanneen Joosefia ja Mariaa.
 Eulogeo-sana esiintyy myös 1 Kor 14:16: "Sillä jos ylistät Jumalaa hengessä, kuinka oppimattoman
paikalla istuva saattaa sanoa 'amen' sinun kiitokseesi? Eihän hän ymmärrä, mitä sanot." Tämä ylistäminen voi siis
tapahtua myös hengessä eli kielillä puhuen (vrt. 1 Kor 14:14). Sen tulee seurakunnan kokoontuessa vaieta (jakeet 19 ja
28). Paavali nimittää tässä jakeessa eulogeo-ylistystä kiitokseksi, joka on kreikaksi eukharistia. Nämä ovat siis lähellä
toisiaan.
 Megalyno-sana tarkoittaa suureksi tekemistä. Maria sanoi: "Minun sieluni suuresti ylistää Herraa"
(Luuk 1:46). Ihminen antaa Herralle vallan, tekee hänet suureksi elämässään. Tässä kohden lähestytään palvontaa,
jossa lähestytään Jumalaa ja katsellaan hänen majesteettiuttaan.
 Kaikki tämä on Jumalan silmissä soveliasta. Meidän tulee kilvoitella, että ylistäminen säilyy
puhtaana, eikä siihen sekoitu vieraita aineksia. Seuraavassa otetaan esille asioita, jotka eivät kuulu ylistyksen
yhteyteen.
 

Ensimmäinen perusvirhe: VALVOMATTOMUUS

Hulluttelua

 Kjell Sjöberg kehottaa uskovia leikkimään kuin lapsi, käyttämään mielikuvitusta ja luovuutta.
Vaikuttaa siltä, että hän pitää kaikkein suurimpana luovuutena kaikkein hulluimmalta tuntuvaa toimintaa. Tätä hän
todistelee Daavidin toiminnalla. Daavid hyppi Herran edessä ja sanoi: "Herran edessä minä karkeloin; ja tähänkin
minä pidän itseni liian vähäisenä ja olen omissa silmissäni halpa" (2 Sam 6:21-22). Näille sanoille annetaan nyt
nykyaikainen versio; Sjöberg ilmoittaa käyttävänsä 'nykykielistä Raamattua' (36): "Siksi olen halukas toimimaan
kuin hullu, osoittaakseni iloni Jumalalle. Olen myös valmis vaikuttamaan vielä enemmän hullulta kuin tämä".
Käännökset eroavat toisistaan melkoisesti! Jos luovuus tarkoittaa hulluttelua, lienee syytä hylätä se Jumalan kansan
kokoontumisissa. Daavid ei ilmoittanut aikovansa hullutella enää enempää. Hän suunnitteli jotakin suurempaa ja
vakavampaa, mutta piti itseään jo ilosta hypähtelemiseenkin liian vähäisenä.

Avoinna kaikille aatteille

 Tekijä sanoo: "Ylistys on kuin lapsen leikkiä" (49). Kuitenkin hän tunnustaa: "Leikkivän lapsen
mielikuvitus ei tietystikään ole sama asia kuin Jumalan viisaus, mutta mielikuvitustaan käyttävä lapsi on
kaikkein avoimin aatteille ja ideoille, miltä taholta ne sitten tulevatkin" (49).  Jo tämän pitäisi saada hätäkellot
soimaan. Uskovia ollaan ajamassa tilaan, jossa pimeyden henkivallatkin löytävät avoimen tien uskovien sisäiseen
maailmaan. Kiihotettu mielikuvitus on niille kuin kutsukortti tarjoamaan kiehtovia mielikuviaan. Päämääränä ei saa
olla mielikuvituksen vilkastuttaminen vaan Jumalan Sanaan ankkuroituminen ja sen toteuttaminen elämässä.
 Tähän ongelmaan yritetään kirjassa löytää ratkaisu: "Siksi on tärkeää, että avaudumme leikkivän
lapsen tavoin Jumalan kirkkaudelle ja pyhyydelle sellaisessa ympäristössä, joka on ehdottomasti vapautettu
kaikesta okkultistisesta vaikutuksesta" (49). Todellisuudessa mikään ympäristö ei ole vapaa okkultistisesta
vaikutuksesta, jos olemme avoimia mille tahansa aatteille ja ideoille. Vihollinen löytää meidät mistä kirkosta tahansa.
Olemme turvassa vain olemalla henkilökohtaisesti Jeesuksen verimuurin suojassa.
 Voiko tässä olla kyse todellisesta Jumalan kirkkaudelle ja pyhyydelle avautumisesta, jos se tekee
avoimeksi pelottaviltakin tahoilta tuleville aatteille ja ideoille? Jos todellinen kirkkaus ja pyhyys valtaa ihmisen, se
päinvastoin suojaa ympäristön vaikutukselta. "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään
pahaa, sillä sinä olet minun kanssani" (Ps 23:4).
 Kirjoittaja tarkoittanee vapaalla ympäristöllä seurakuntaa tai Jumalan lasten kokoontumista. Tulemme
nyt tanssiteologian yhteen peruserehdykseen, joka on valvomattomuus. Etsitään ympäristöä, jossa voi "turvallisesti"
heittäytyä huolettomaan lepoon ja avata mieli kaikille vapauttaville vaikutteille. Jumala ei ole tarkoittanut, että
seurakuntaan tullaan "irrottelemaan", rentoutumaan ja päästämään fantasiat valloilleen, vaan taistelemaan ja
rakentumaan. Vain valvova ja rukoileva uskova rakentuu yhdessäolosta ja saa rakentaa toisiakin.

Varovaisuuden karttaminen

 Nykyajan pahuutta käsitellessään Sjöberg sanoo: "Sellaisena aikana eivät kristityt vanhemmat saa
olla varovaisia, vaan heidän tulee opettaa lapsensa kokosydämisesti kristillisessä uskossa" (58). Kokosydämisesti
tulee tietenkin lapsia opettaa, mutta sen vastakohta ei ole varovaisuus. "Ilman taitoa ei ole intokaan hyväksi, ja
kiirehtivän jalka astuu harhaan" (San 19:2).
 Jeesus sanoi Getsemanen rukoustaistelunsa aikana: "Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi
kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko" (Mark 14:38). Tanssi kääntää ajatukset taivaallisista
maallisiin, koska se on nimenomaan ruumiillista toimintaa. Kohotetuin käsin rukoileminen on hengellistä toimintaa,
eikä sitä voi verrata tanssimiseen (71). Tanssiva seurakunta ei näin ollen ole hengellinen vaan lihallinen ja sielullinen.
Kirjoittaja torjuu tanssin vain jos siinä on okkultismia, seksuaalista epäpuhtautta jne. Kuitenkin tanssikokoukset
turruttavat uskovia aina, ilman okkultismiakin, koska se vie hengelliset ihmiset lihan ja ruumiin alueille. Niin
turvallista ympäristöä ei olekaan, että se varjelisi hengellisyyttämme, jos heittäydymme valvomattomiksi.
 Tätä voisi verrata niihin vanhempiin, jotka hankkivat lapsilleen television. He perustelevat
ratkaisuaan sillä, että lasten ei tarvitse mennä naapureihin katselemaan mitä tahansa ja missä tahansa ympäristössä.
He eivät ymmärrä, että heidän "turvallinen ympäristönsä" ei sen jälkeen enää olekaan kovin turvallinen. Itse asiassa
lapsilta riistetään viimeinenkin turvapaikka, johon voi tulla etsimään Herran tahtoa ilman maailmallisuuden vyöryä.
 Meidän tulee olla uskossamme lapsenkaltaisia. Se tarkoittaa täyttä luottamusta Herraan. Kuitenkin
meidän tulee kasvaa hengellisiksi aikuisiksi. Silloin aistimme ovat harjaantuneet erottamaan hyvän pahasta, todellisen
Herran seuraamisen sielullisesta mielikuvitusleikistä.
 

Toinen perusvirhe: IKIVANHAN RAJAN SIIRTÄMINEN

Mallia maailmasta

 Kirjoittaja esittelee laajasti maailmallisia johtajuuskursseja, roolileikkejä, karnevaaleja ja jopa
okkulttisia riittejä. Vaikka hän tuomitseekin ne, hän antaa ymmärtää, että Jumalan kansa järjestää vastaavanlaisia,
mutta "alkuperäisiä". "Johtajuuskurssit ovat jäljitelmää Jumalan menetelmästä, jolla välittää viisautta. Siinä ei
ole väärää, että aikuiset tulevat lapsen kaltaisiksi" (50). "Meillä on alkuperäisideat, kun taas pimeyden
valtakunnalla on jäljitelmät" (51).
 Miksi meidän tulisi katsoa mallia esimerkiksi shamanismista (50) ja yrittää laatia siitä alkuperäinen
jumalallinen malli? On vaarallista olla liian kiinnostunut vihollisen menetelmistä, varsinkin jos niillä perustellaan
uusia toimintamalleja. On totta, että saatana jäljittelee Jumalaa, mutta Jumalan toimintamallit eivät löydy kääntämällä
vihollisen menetelmiä "oikein päin". Ei riitä, että maailmalliset tai okkulttiset mallit "pyhitetään" ja tuodaan sitten
seurakunnan keskelle "turvalliseen ympäristöön", vaan tulee kysyä Jumalan alkuperäistä tahtoa. Vihollinen iloitsee
nähdessään, että Jumalan kansa jäljittelee hänen mallejaan. Apostolien teot esittää Jumalan suunnitteleman valmiin
toimintamallin. Muut istutukset on juurineen revittävä irti.

Herätyskristillisyyden tukahduttava vaikutus

 Kun Sjöberg esittelee uuden toimintamallin, hänen täytyy raivata vanha pois tieltä. Hän kohdistaa
siihen iskun ja nimeää näin sen piikin lihassa, joka on suurin este uusille aatteille: "Jumalan kansan keskuudessa
meidän tulee vapautua näillä ulottuvuuksilla ja antaa tilaa uudelle. 'Herätysmiljööllä on joskus ollut
tukahduttava vaikutus moneen taideharrastukseen. Nyt on meneillään luova aalto monissa seurakunnissa.
Nähkäämme se ilmaisuna luomakunnan ylistyksestä', sanoo Ivar Lundgren. Uskontososiologi Berndt Gustafsson
ennakoi noin 15 vuotta sitten, että karismaattista aaltoa seuraisi luova aalto" (67). Tässä puututaan vuosisataiseen
kaksintaisteluun. Toisella puolella on sovituksen ja ristin korostus ja koko herätyskristillisyys herätyksineen,
synnintuntoineen, uskoontuloineen ja kilvoituksineen. Vastapuolella vaikuttaa luomisen korostus ja koko maailman
kuuluminen saman Jumalan huolenpitoon sekä "ahdasmielisen" herätyskeskeisyyden vieroksuminen. Nyt oltaisiin
kaatamassa herätyskristillistä vaikutusta uuden aallon tieltä.
 Jumala lähetti 1600-luvulla koko Eurooppaan hädän leipää ja ahdistuksen vettä, tuli sota, rutto,
nälänhätä ja Suomessa 1700-luvun alussa vielä Isoviha. Tuloksena oli kuin olikin kovien sydänten murtuminen ja
herätys, joka on toistunut yhä uudestaan. Ensin saimme radikaalipietistisen herätyksen, sitten seurasivat varhaisempi
ja myöhäisempi herännäisyys sekä lestadiolaisuus. Armossaan Jumala jatkoi herätyksiä vapaakirkollisten ja
baptistijulistajien sekä helluntaisaarnaajien kautta. Nyt näiden herätysten rippeet ovat väljähtyneet ja vapaamieliset
julistajat näkevät tilaisuutensa koittaneen. Esteenä ovat kuitenkin vielä ne, joilla on jäännöskin Hengestä ja Jumalan
pelosta. Heille ei voida mitään, sillä Herra itse vahvistaa heidän julistamansa Sanan. "Altis on sinun kansasi sinun
sotaanlähtösi päivänä: pyhässä asussa sinun nuori väkesi nousee eteesi, niinkuin kaste aamuruskon helmasta" (Ps
110:3).
 Vuosikymmenien ajan on maassamme vallinnut rauha. Ihmiset ovat ylpistyneet, kun ei ole "hätää
mitään" (1 Tess 5:3). Huoleton lepo ja leivän yltäkylläisyys ovat turruttaneet niin, että ollaan jo valmiita
vastaanottamaan toisenlainen evankeliumi (Gal 1:6-9), joka antaa lihalle suuremman vapauden "toteuttaa itseään" ja
joka ei ahdista omaatuntoa.
 Raamatusta nousee tänäkin aikana herätyshuuto: "Älä siirrä ikivanhaa rajaa, jonka esi-isäsi ovat
asettaneet" (San 22:28). Jumala on säätänyt rajat sille, mitä teemme ja jopa mielessämme kuvittelemme. Meitä
kehotetaan kysymään Jumalan suunnitelmista aikaisemmilta sukupolvilta. "Muistele muinaisia päiviä, ajattele
menneiden sukupolvien vuosia. Kysy isältäsi, niin hän sen sinulle ilmoittaa, vanhimmiltasi, niin he sen sinulle
sanovat" (5 Moos 32:7). Historia tuntee herätysten ajan. Se tuntee Jumalan miehet, jotka pitivät vanhurskautta
voimassa.
 Mutta mistä löytyy yhtä paljon tietoa hengellisistä liikkeistä, jotka ovat sortuneet tanssiin ja
maailmallisuuteen. Sellaisia liikkeitä on ollut paljon, mutta ne ovat pian sen jälkeen mukautuneet maailmaan ja
hävinneet. Maailmakaan ei niitä muistele eikä kunnioita. Jälkeenpäin ymmärretään niiden eksyneen ja turmeltuneen.
Miksi kulkisimme samaa tietä ottamatta menneestä opiksemme. Ennen kaikkea meidän on kuitenkin palattava siihen
ikivanhaan aikaan, jolloin Pyhät kirjoitukset laadittiin.  Rajat on siellä asetettu ja määritelty.
 Romuttaessaan herätyskristillisyyden kirjoittaja esittää kipeän omantunnonkysymyksen: "Taide on
aina sisältänyt ongelman herätysliikkeille. Kuinka kukaan voi omistaa elämäänsä sinfonioiden säveltämiselle,
romaanien kirjoittamiselle ja taulujen maalaamiselle, kun ihmismassat kärsivät sekä hengellistä että aineellista
hätää?" (67). Eikö tähän ole löytynyt vastausta, kun kysymys sivuutetaan olankohautuksella? Siihen vastataan vain:
"Yhä useammissa uudistuneissa seurakunnissa annetaan suurempaa sijaa eri taidemuodoille" (67). Kysymystä ei
saa jättää vastausta vaille. Ihmisen sielun pelastus on "ylen kallis" (Ps 49:9). Älkäämme vaihtako sitä "luovaan
aaltoon".
 Välttämättä joudumme kysymään, mitä tarkoitetaan näillä "uudistuneilla seurakunnilla". Todellisesta
uudistumisesta Pyhä Henki sanoo: "Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta sinä olet kuollut.
Heräjä valvomaan ja vahvista jäljellejääneitä, niitä, jotka ovat olleet kuolemaisillaan; sillä minä en ole havainnut
sinun tekojasi täydellisiksi Jumalani edessä. Muista siis, mitä olet saanut ja kuullut, ja ota siitä vaari ja tee parannus"
(Ilm 3:1-3). Jos nyt "herätysmiljöö" on kuitenkin romutettu, tämä uudistumisen täytyy olla jotakin muuta.
Vaihtoehtoja ei enää jää. "Mutta Henki sanoo selvästi, että tulevina aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat
villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja" (1 Tim 4:1).

Uudet menetelmät

 Kun nyt koko ajattelumalli vaihdetaan uuteen, vaihtuvat sekä menetelmät että päämäärät. Kirjoittaja
paljastaa: "Monet applikaatiot ja karkelot on muodostettu yhteisen hetken aikana meditoimalla jotain
Raamatun paikkaa tai hiljaisen Hengen odottamisen jälkeen" (68). Luultavasti vain meditaatio voikin johtaa
tällaiseen oppiin. Edes Raamatun jakeista ei saa tehdä mantraa, jota toistetaan niin kuin katolisessa kirkossa: Hoc est
corpus meum (tämä on minun ruumiini). Muinaissuomalaisten pakanoiden mielissä tästä muodostui taikasana
"hokkus pokkus". Meditaatio ja rukous ovat eri asioita. Meditaatio tarkoittaa sellaista mietiskelyä, jossa toistellaan
jotakin taikasanaa, joten se ei sovi kristitylle ollenkaan. Myös pelkkä hiljainen Hengen odottaminen voi olla
vaarallista, ellei se ole rukousta Herralle.
 Samassa yhteydessä kehotetaan kristittyjä laajentamaan taiteen luomistaan yleiseen kulttuurielämään:
"Eri taidemuodot vahvistavat jonkin kulttuurin arvoja, ja kristittyjen osallistuminen niihin toimii
sillanrakentajana seurakunnan ja langenneen maailman välillä" (68). Nämä kauniit sanat voitaneen tulkita näin:
hävittää rajan seurakunnan ja maailman väliltä. Sen se varmasti tekeekin, jos kristityt suostuvat osallistumaan
maailmallisiin lauluihin, applikaatioihin ja karkeloihin.

Huomio toisarvoisissa asioissa

 Kun ihminen suunnittelee uusia muotoja, huomio kiintyy helposti toisarvoisiin asioihin. Niinpä
kirjoittaja pohtii juutalaisten keinuvia liikkeitä näiden rukoillessa Itämuurilla. Hän jopa tulkitsee 4 Moos 8:13:ssa
mainitun heilutusuhrin leeviläisten heilumiseksi ja jatkaa: "En tiedä, mitä liikkeitä heidän tuli tehdä
vihkimyksessä..." (71). Uskovien rukousliikkeet ovat täysin toisarvoinen asia. Ne eivät ole pakollisia, eivät tee
rukousta kelvolliseksi eivätkä ole sen enempää mainitsemisen arvoisia kuin silmien tai varpaiden liikkeet ja asennot
rukoiltaessa. Vaikka Raamattu ei erityisesti kiellä harrastamasta rukousliikkumista, sen korostaminen vie huomion
pois oleellisesta.
 Toinen esimerkki toisarvoisten asioiden nostamisesta itse tarkoitukseksi löytyy samalta sivulta:
"Raamattu puhuu melko paljon ylistyksen ilmaisemisesta ylistysmarsseilla ja kulkueissa. '...sydämenne
riemuitsee, niinkuin sen, joka huilujen soidessa astuu vaeltaen Herran vuorelle, Israelin kallion tykö' (Jes.
30:29)" (71). Tässä ei ollut kysymys ylistysmarssien ja kulkueiden järjestämisestä, vaan kulkemisesta johonkin
tiettyyn paikkaan. Kansa oli iloisella mielellä päästessään Herran vuorelle. Marssit ja kulkueet esittelevät uskovien
joukkovoimaa, ja siksi Jumala ei voi siunata niitä niin kuin hän tahtoisi. Evankeliumin julistus on niiden yhteydessä
helposti pintapuolista ja voimatonta. Siksi ne myös usein keräävät monien eri kirkkojen edustajia mukaan ja
muuttuvat näin ekumenian airuiksi.

Saatanan menetelmät seurakuntaan

 Sjöberg on innokas tuomaan saatanan nyt käyttämät menetelmät seurakuntaan: "Erään kerran nämä
alueet kuuluivat Jumalalle, mutta ne ovat tulleet saatanan ryöstämiksi joksikin aikaa. Nyt ne palautetaan
tuomaan kunniaa ja kirkkautta Jeesukselle" (72). Ensiksi: Mistä hän tietää, että Jumala käytti niitä ensin, kun
Raamatussa ei puhuta siitä mitään? Jospa hänellä onkin vain henkilökohtaista mielenkiintoa näihin alueisiin.
Toiseksi: Kuinka ne voivat tuoda kunniaa ja kirkkautta Jeesukselle, jos hän ei ole pyytänyt niitä käyttöönsä?
Kolmanneksi: Kun esimerkiksi tanssi palautetaan saatanalta Jumalalle, lopettaako saatana sitten ihmisten
tanssittamisen? Ja jos ei lopeta, tanssivatko pyhät ja jumalattomat yhdessä? Jos he tanssivat eri seinien sisällä,
tanssivatko he samoja tansseja tai muuten samalla tavalla? Tästä ei ole enää pitkää matkaa siihen keksintöön, että
tanssista tehdään uusi evankelioimismuoto. Maailma pilkkaa uskovia, eikä enää syyttä.
 Samassa yhteydessä jatketaan: "Laulun ja karkelon kautta Jumala tulee valtaamaan koko
olemuksemme, ja tuomaan elämää sinne, jossa muodot ja rituaalit ovat sen tukahduttaneet" (72). Kirkolliset
rituaalit ja liturgiat tulee kyllä poistaa, mutta mitä valitsemme tilalle. Jos lähdemme saatanan alueille, poistamme
raamatullisetkin muodot, jotka ovat Jumalasta. Toisaalta tanssi muodostaa uusia muotomenoja. Jo nyt kehitys on niin
pitkällä, että opetetaan uskoville tanssiaskelia, piirileikkejä, israelilaisia kansantanhuja ynnä muuta, ja opetellut
rituaalit ovat taas läsnä.
 Jos tanssiessa jokin henki valtaa olemuksemme, on syytä varautua siihen, että se ei ole Jumalan Henki.
Jos se tuo sinne elämää, tulee tutkia, ettei se vain ole Jumalalle täysin vierasta elämää.
 

Kolmas perusvirhe: UUDEN TESTAMENTIN VÄHEKSYMINEN

Laulamisen ylikorostus

 Kirjoittaja sanoo: "Maan hallinto tulee olemaan maan musiikin mukainen. Hiskian hallinto
todistaa tämän väitteen oikeaksi. Jumalan sana antaa hänelle loppuarvosanan: 'Ja kaiken, mihin hän ryhtyi
etsiessään Jumalaansa, koskipa se palvelusta Jumalan temppelissä tai lakia ja käskyjä, sen hän teki kaikesta
sydämestänsä, ja hän menestyi' (2 Aikak. 31:21)" (34). Tietysti musiikki vaikuttaa ihmiseen. On tärkeää, millaista
musiikkia kuuntelemme ja esitämme. Hiskian esimerkki ei kuitenkaan todista, että kokosydämisyys olisi johtunut
kokosydämisestä laulusta. Pikemminkin kokosydämisyydestä seurasi kokosydäminen laulu.
 Laulusta on tehty lääke joka tautiin. Se on nostettu sakramentin asemaan. Todellisuudessa laulu on
seuraus siunauksesta eikä sen syy. Kirjoittaja pitää pienten lasten ylistystä yhtenä kauneimmista asioista. Hän arvelee,
että lasten ylistyslaulu tulee lisääntymään Jeesuksen tulon edellä. Tietenkin se on kaunista, mutta mihin hän on
unohtanut uskonelämän muut osa-alueet? Miksi vain laulu kasvaa Jeesuksen tulon edellä? Sekin on kaunista, jos
lapset elävät vanhurskasta elämää, pyhittyvät ja taistelevat syntiä vastaan. Heille olisi tarpeen oppia pitämään esillä ja
tottelemaan Jumalan Sanaa, rukoilemaan, kiittämään ja palvomaan.

Raamatun käsitteille uusi sisältö

 Kun kapea uskonelämän osa-alue nostetaan pääaiheeksi, muu raamatullinen sanoma jää vähemmälle
huomiolle. Lukija voikin tehdä sen johtopäätöksen, että tanssiteologia ei ole noussut välittömästi Uuden testamentin
tutkimisesta. Siitä seuraa, että ilmiöitä nimitetään raamatullisilla käsitteillä tarkistamatta, minkä sisällön Raamattu
itse näille käsitteille antaa.
 Merkillinen esimerkki tästä on käsitys armolahjoista: "Tanssija Randell Bane sanoi eräästä
karkeloivasta kristitystä ryhmästä, että sillä oli selittämisen armolahja, siis lahja selittää Jumalan sanaa
ruumiin kielellä. Ihmisten ei pidä vain kuulla sana, heidän tulee myös saada nähdä Jumalan sanaa, jotta se tulisi
heille eläväksi" (52). Selittämisen armolahjalle on näin annettu aivan uusi sisältö, joka sopii kyseiseen teologiaan.
Kun se ei kuitenkaan nouse Raamatusta, se on väärennös. Onko meidän muuten todettava Jumalan erehtyneen, kun
hän sanoo, että usko tulee kuulemisesta?
 Sjöberg väittää: "Meillä on alkuperäisideat, kun taas pimeyden valtakunnalla on jäljitelmät"
(51). Tässäkö on kysymys alkuperäisarmolahjasta? Tanssimisen armolahjako on alkuperäinen, mutta sanoilla
tapahtuva selittäminen on pimeyden jäljitelmä?
 Yorkin seurakunnan kirkkoherra Graham Gray esittelee kokemuksiaan uusista tuulista: "Uudet
laulut, soitinmusiikki, karkelointi, pantomiimi, applikaatiot, kirjallisuus, draama, keramiikka, maalaustaide ja
piirustus ovat rikastuttaneet jumalanpalvelustamme ja evankeliointiamme. Olemme oppineet voittamaan pelon,
joka koskee kauneuden arvostusta sen itsensä takia, sikäli kun luovuus on kasvanut yhteisestä
seurakuntaelämästämme" (67). Pelot ovat siis johtuneet siitä tietoisuudesta, että kauneus ei enää ole pelkästään
valjastettu palvelemaan sananjulistusta, uudestisyntymistä ja uskonkilvoitusta. Tämä rajoittaisikin taiteen käyttöä
seurakunnassa. Nyt kuitenkin on rohkaistuttu käyttämään kauneutta sen itsensä takia, taidetta puhtaasti taiteena. Enää
ei tarvitse pitäytyä "ahdasmielisesti" Uuden testamentin ohjeisiin siitä, mitä kokouksissa tulee tapahtua.
 Ainoa rajoitus jälleen tuntuu olevan se, että luovuuden tulee kasvaa seurakuntaelämästä. Kuvitellaan
seurakuntaympäristön pyhittävän taidelajit Jumalalle mieluisiksi. Raamattu kuitenkin sanoo: "Miehen mielestä on
oikea monikin tie, joka lopulta on kuoleman tie. Nauraessakin voi sydän kärsiä, ja ilon lopuksi tulee murhe" (San
14:12-13). Vielä Pyhä Henki jatkaa: "Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole
minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kun taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän
teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne. Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan
kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös
minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista
on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin" (Jes 55:8-11).
 Kirjoittaja ajattelee Yorkin seurakunnan toimintamuotojen olevan "heissä olevia piileviä tai Hengen
antamia lahjoja" (67). Hän sekoittaa luonnonlahjat ja armolahjat. Luonnonlahjojen avulla ei voi suorittaa uuden
liiton palvelutehtävää. Toiminta muodostuu silloin lihalliseksi ja sielulliseksi.
 Toinen esimerkki raamatullisten käsitteiden uudesta sisällöstä ovat Kristus-ruumiin kädet ja jalat:
"Jeesuksella on ruumis, joka on Sinä ja minä. Hän on pää. Sinun ja minun kauttani hänellä on ääni, kädet,
jotka kohotetaan ylös ja jalat, joilla karkeloida" (60). Kädet ovat siis rukous ja jalat ovat karkelo. Kumpikaan
näistä ei kuitenkaan sisälly armolahjojen, seurakuntavirkojen eikä voimavaikutustenkaan luetteloon. Raamattu puhuu
Kristus-ruumiin jäsenistä 1 Kor 12:ssa. Samassa luvussa sanotaan: "Hän antoi ... armolahjoja... avustaa..." (1 Kor
12:28). Käsi on se uskova, joka antaa omastaan.
 Jaloista Raamattu sanoo: "Kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille" (Ef 6:15). Edelleen
sanotaan: "Ja kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä? Niinkuin kirjoitettu on : 'Kuinka suloiset ovat niiden
jalat, jotka hyvää sanomaa julistavat!'" (Room 10:15). Jalat tarkoittaa sitä uskovaa, joka lähtee kotoaan ja
kotiseudultaan julistamaan evankeliumia pelastumattomille.
 Yksi esimerkki käsitteiden uudelleentulkinnasta on kreikan kielen agalliao-sana. Se tarkoittaa "hyppiä
ilosta, olla erityisen iloinen ja onnellinen". Tästä kirjassa sanotaan: "Alkuperäinen kreikkalainen sana tarkoittaa
'paljoa hyppelemistä, tanssimista'" (71). Epäselväksi jää, mihin sanakirjaan tällainen väite sisältyy.
 Kirjasta ei myöskään selviä, mitä siinä tarkoitetaan henkikaste-käsitteellä. Sanotaan vain: "Herra
laskee henkikasteen ikää niin että lapset alkavat aikaisemmassa vaiheessa profetoida ja puhua tiedon sanoja.
He saavat alkaa yhä aikaisemmin rukoilla Herraa ja käyttää ylistyslaulun asetta vihollisen linnoituksia
vastaan" (58). Herää kysymys, mikä on aikaisemmin ollut henkikasteen ikä. Lapset ovat Raamatun mukaan aina
saaneet alkaa rukoilla ja laulaa heti, kun siihen kykenevät. He ovat ennenkin täyttyneet Pyhällä Hengellä heti uskoon
tultuaan.

Paluu vanhan liiton säädöksiin

 Otsikolla "Pukeutua Herran eteen astumiseen" varustetussa alaluvussa kuvaillaan Aaronin ylipapillista
palveluspukua. Sitten jatketaan: "Jotain tästä on jäljellä kirkossa käytettävässä papin puvussa, ja samoin kuin
Mooses auttoi Aaronia pappisviitan päällepukemisessa, saa pappi avustusta kirkon vahtimestarilta pyhien
vaatteiden pukemisessa sakaristossa ennen jumalanpalvelusta. Mutta tänä päivänä kuulumme
pappisvaltakuntaan. Jonkin verran tätä tunnetta meillä tulee olla nykyisinkin mennessämme
ylistysjumalanpalvelukseen tai järjestäessämme ylistyslaulufestivaalia. Ylistyslaulun olemukseen kuuluu myös
pukeutuminen Herran eteen tulemiseen" (62).
 Edellä jo välähtikin, että tänä päivänä kuulumme pappisvaltakuntaan. Vanha liitto on kumottu (Jer
31:31-34). Jeesus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi ja "pappeuden muuttuessa tapahtuu välttämättä myös lain
muutos" (Hebr 7:12). Siksi ei saisi ottaa Mooseksen laista ohjeita myöskään kokouksia varten. Uusi testamentti antaa
ohjeet uuden liiton kokoontumisiin. Jumalanpalvelukset on poistettu kokonaan. Uudessa liitossa ei siis käytetä
ollenkaan sakraalivaatetusta, ei pappispukuja, kasukkaa eikä stolaa. Nämä kaikki on kopioitu vanhan liiton
temppelijumalanpalveluksesta. Sama koskee kirkkoa, alttaria, sakastia ja suntiota. Niiden ihaileminen palauttaa
meidätkin Mooseksen lain alle.
 Nyt Sjöberg tahtoo tuoda mukaan "jonkin verran tätä tunnetta". Jos pappispuvut kuuluvat ylistyslaulun
olemukseen, tulee tutkia, onko meidän ylistyslaulumme aitoa ja oikeata, onko se Jumalalle mieluista ja hänestä
lähtöisin. On mahdollista, että Jumalan eteen tuodaan vierasta tulta. "Ja Aaronin pojat Naadab ja Abihu ottivat
kumpikin hiilipannunsa ja virittivät niihin tulen ja panivat suitsuketta sen päälle ja toivat vierasta tulta Herran eteen,
vastoin hänen käskyänsä. Silloin lähti tuli Herran tyköä ja kulutti heidät, niin että he kuolivat Herran edessä" (3 Moos
10:1-2).
 Kirjoittaja vetoaa Jes 61:2-3:een, jossa sanotaan: "... juhlapäähineen tuhkan sijaan, iloöljyä murheen
sijaan, ylistyksen vaipan masentuneen hengen sijaan..." Nämä jakeet kuitenkin puhuvat hengellisestä asenteesta eikä
luonnollisesta vaatetuksesta.
 Teksti jatkuu: "Surulliset ihmiset pukeutuvat suruvaatteisiin. Masentuneet eivät jaksa pukea
ylleen värikästä. Siksi kansan vaatteet ilmaisevat myös heidän mielialaansa. Jos he elävät epätodellisuudessa,
niin he pukeutuvat myös sellaiseen, mikä on epätodellista" (63). Ihminen, joka ei pukeudu värikkäästi, elää siis
epätodellisuudessa? Tiedämme kuitenkin, että sillä, joka pukeutuu värittömästi ja vaatimattomasti, voi olla paljonkin
sisäisiä aarteita.
 Edelleen sanotaan: "Ihminen voi olla orja muotiin nähden, samoin kuin olla orja harmaan ja
värittömän vaatedemokratian suhteen. Kaikki tällainen orjuus tukehduttaa luovuuden" (63). Epäselväksi jää,
eikö ole mahdollista olla orja värikkäisiin ylistyspukuihin nähden. Mutta ilmeisesti sellainen orjuus ei tukehduta
"luovuutta". Ilmeisesti lienee viisainta välttää kaikkein huomiotaherättävimpiä "pappispukuja", niin että ihmisen omat
hengentuotteet saadaan tukehdutettua Herran seurakunnasta.
 Samalla sivulla luvataan: "Ylistyslaulukulttuurissa ei ole mitään pukeutumispakkoa." Kun
kirjoittaja kuitenkin omistaa tummat vaatteet lähinnä "hevareille", hän jatkaa: "Meidän tulee antaa itsestämme
sellainen kokonaisvaikutelma, että se on sopusoinnussa sanomaamme ja aukoo uusia uomia kulttuurissamme ja
luo uutta" (63). Pukupakkoa ei ole, mutta tulee antaa määrätty vaikutelma! Vähintään puolipakko siis kuitenkin
asetetaan. Mennään vielä pitemmällekin: "Tarvitaan pukutaiteilijoita, joita viisauden henki innoittaa ja jotka
saavat aikaan ylistyslaulufestivaalien sanoman kanssa sopusointuisia väriyhdistelmiä" (63-64). Taaskaan ei ole
pitäydytty Raamatun sanaan. Raamattu sanoo: "Jos joku muuta oppia opettaa eikä pitäydy meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen terveisiin sanoihin eikä siihen oppiin, joka on jumalisuuden mukainen, niin hän on paisunut
eikä ymmärrä mitään" (1 Tim 6:3-4).
 Kauniille vaatteille esitetään vielä perusteluksi: "Ihmisten pitää nähdä silmillään, että morsian on
valmistautunut häitänsä varten" (64). Meidän tulee muistaa, että Karitsan häihin ei voi viedä maallisia vaatteita.
Valmistautumisemme on sisäisen ihmisemme kaunistamista. Raamattu sanoo: "Älköön teidän kaunistuksenne olko
ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista,
vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan
silmissä kallis" (1 Piet 3:3-4). Maailma ei ajattele, että olemme valmistautuneina Karitsan häihin, vaan se pilkkaa
vaatteilla koreiluamme. Se tietää, että Raamattu sanoo: "Emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset
ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia" (2 Kor 4:18). Ne, jotka panevat erityistä painoa ulkonaiseen
ylistyskulttuuripukeutumiseen, ovat jääneet kiinni kehällisiin asioihin.
 Jos tahdomme, että ihmiset näkevät silmillään häihin valmistautuneen morsiamen, meidän tulee
pukeutua hengellisiin vaatteisiin. "Minä neuvon sinua ostamaan minulta... valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä
alastomuutesi häpeä näkyisi" (Ilm 3:18). Raamattu myös kertoo, mikä on tämä todellinen häävaate: "Karitsan häät
ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut. Ja hänen annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja
puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus" (Ilm 19:7-8). Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, hän saa puhtaat
vaatteet, jotka kelpaavat taivaallisiin häihin. Alkukielellä tämä vanhurskautus-sana on dikaiooma, joka voitaisiin
kääntää 'vanhurskaat teot'. Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, hän myös muuttaa elämän suunnan. Raamattu sanoo:
"Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin
valmistanut, että me niissä vaeltaisimme" (Ef 2:10). Tätä uutta elämää ei saa erottaa vanhurskauttamisesta, sillä se
osoittaa, että vanhurskauttaminen todella on tapahtunut.
 Raamattu määrittelee asioita, jotka kuuluvat tähän hääpukuun: "Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on
lähellä. Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin. Vaeltakaamme
säädyllisesti, niin kuin päivällä, ei haureudessa ja irstaudessa, ei riidassa ja kateudessa, vaan pukekaa päällenne Herra
Jeesus Kristus, älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät" (Room 13:12-14). "Pukeutukaa kaikki
keskinäiseen nöyryyteen, sillä 'Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon'" (1 Piet 5:5). "Pukeutukaa
siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen,
sävyisyyteen, pitkämielisyyteen. Mutta kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, mikä on täydellisyyden side" (Kol
3:12, 14).
 Mukaan tulee myös jumalanpalveluspaikkojen koristelu. Jostakin syystä kirjoittaja on innostunut
koristelemaan niitä kukilla. Kukat ovat tietysti Jumalan luomia, ne tuovat iloa myös uskoville. Nyt kuitenkin kysymys
asetetaan taas ehdottomaan muotoon: "Mitä tukea löydät Raamatusta sille, että pitää olla kukkia kokouksessa?"
(64). Vastaus etsitään Raamatusta, mutta erikoisista kohdista: "Rakkaani on kooferkukka-terttu Een-Gedin
viinitarhoista. Minä olen Saaronin kukkanen, olen laaksojen lilja" (Kork.v. 1:14; 2:1) (65). Nämä jakeet eivät vastaa
kysymykseen, miksi pitää tuoda kukkia kokoukseen. Ne esittävät vertauskuvia, joissa ylkää ja morsianta verrataan
kukkiin.
 Ei ole sama, miten käytämme Raamattua. Jakeista ei pidä lukea sellaista, mitä niissä ei sanota.
Raamattu sanoo: "Sillä eihän siinä, mitä teille kirjoitamme, ole muuta, kuin mikä siinä on luettavana ja minkä te myös
ymmärrätte; ja minä toivon teidän loppuun asti ymmärtävän" (2 Kor 1:13). Kun tutkitaan Raamatusta uuden liiton
kokousten sisältöä, on väärin syrjäyttää Uusi testamentti. Kun vielä viitataan kohtiin, joissa puhutaan täysin muista
asioista, tulee mieleen, että ollaan vain etsimässä tukea joillekin mieliopeille. Ei pitäisi edes tyytyä muutamiin
sellaisiinkaan kohtiin, jotka todella puhuvat kyseisestä asiasta. Meidän on etsittävä kaikki mahdolliset asiaan liittyvät
kohdat, verrattava niitä keskenään, ja otettava ne kaikki huomioon.
 Jeesus antoi tästä opetuksen erämaassa ollessaan. Kiusaaja kuuli Jeesuksen sanovan: "Ei ihminen elä
ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee" (Matt 4:4). Siksi se itsekin käytti kiusatessaan
Jumalan Sanaa: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: 'Hän antaa enkeleilleen
käskyn sinusta', ja: 'He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi'" (Matt 4:6). Nämä Raamatun jakeet
olivat nerokkaasti valittuja, ne todella sopivat pyhäkön harjalta putoamiseen. Raamattu näytti siis tukevan perkeleen
tekemää ehdotusta.
 Jeesus kuitenkin tiesi, kuinka Raamattua on tutkittava: Tulee ottaa huomioon kaikki kohdat, joilla on
sanottavaa käsiteltävään asiaan. Siksi hän vastasi: "Taas on kirjoitettu: 'Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi'" (Matt
4:7). Tämän uuden löydön edessä asiaan tulee uutta valoa. Enkelit kantavat käsillään sitä, joka putoaa, mutta se, joka
hyppää vapaaehtoisesti, kiusaa Jumalaa. Silloin Jumala ei välttämättä sitoudu korjaamaan vahinkoja. Uusi testamentti
puhuu paljon seurakunnasta. Miksi laatisimme omia lisäohjeitamme?
 Kirjoittaja haluaisi koristella jumalanpalvelushuoneita myös taide-esineillä. Hän sanoo: "Muoto- ja
värikieli on tärkeää, jotta ylistyslaulusta syntyisi ylistyslaulukulttuuri. Jotta ylistyksestä tulisi yhtenäinen
kokonaisuus, on merkitystä myös sillä, miten kokoontumispaikan seinät on koristeltu" (66). Jos tämä todellakin
on tärkeää, on ihme, että itse Jumala on unohtanut mainita siitä Uudessa testamentissaan. Kirjoittaja mainitsee
jumalanpalvelusten ohessa järjestetyt taidenäyttelyt. Niitä hän perustelee Jerusalemin temppelin seitsenhaaraisella
kynttilänjalalla ja suitsutusalttarilla. Hän väittää, että ne "olivat osana kokemusta Herran eteen astumisessa ja
hänen kirkkautensa kokemisessa" (66). Näiden esineiden tarkoitus ei ollut välittää katsojalleen taide-elämystä, vaan
ne olivat käyttöesineitä.
 Mallia katsotaan siis vanhasta liitosta, mutta myös maailmasta. Sjöberg kertoo katselleensa ei maissa
sotamuistomerkkejä, ihmispatsaita suljetuin nyrkein, villieläinpatsaita ja okkulttisia symboleja, ja hän jatkaa: "Olen
ikävöinyt sitä päivää, jolloin ylistyskansa on valmis vaihtamaan sotamuistomerkit johonkin parempaan" (66).
Uudistus jää kuitenkin puolitiehen, jos patsaat vaihdetaan toisiin patsaisiin. Ne ovat vain ihmiskäden tuotetta, joka ei
kelpaa Jumalan valtakuntaan. Pyhä Henki itse sanoo: "Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän,
joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä, eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella,
ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken" (Apt 17:24-25). Niiden
tilalla kuuluu olla uusi luomus, joka on Jumalan taideteos (Gal 6:5; 2 Kor 5:17). Jos katselemme maailman taiteesta
mallia ja mietimme, miten voisimme luoda vastaavaa hengellistä taidetta, emme ehkä pääsekään Jumalan
suunnitelmiin vielä käsiksi. Jumalan kansan ei tarvitse vaihtaa sotamuistomerkkejä johonkin parempaan, koska sillä ei
ole sellaisia patsaita.
 Kirjoittaja väittää Moosesta sisustusarkkitehdiksi, koska tämä valmisti ilmestysmajan (55). Arkkitehti
suunnittelee rakennuksen tai sisustuksen ja saa siitä kunnian, ja muut toteuttavat sen. Jumala oli ilmestysmajan
suunnittelija ja arkkitehti ja Mooses vain rakentaja. Jumala vielä tähdensi: "Katso, että teet kaiken sen kaavan
mukaan, joka sinulle vuorella näytettiin" (Heb 8:5). Tämä toiminta ei kuulu enää uuteen liittoon.

Dramatisointi julistuksen korvikkeena

 Sjöberg kirjoittaa: "Jotta voisi eläytyä Hengen todellisuuksiin, tarvitaan joskus dramatisointia. Se
auttaa meitä pääsemään näkymättömään maailmaan ja Hengen näkyihin" (80). Olemme taas tekemisissä
sielullisten keinojen kanssa. Vanha sanonta kuuluu: "Kun Henki loppuu, konstit alkaa."
 Hän jatkaa: "Sekä kaste että Herran ehtoollinen ovat hengellisen sanoman dramatisointia" (80).
Tämä perustuu erehdykseen, kaste ja ehtoollinen eivät ole mitään näytelmiä. Sellaisia ei Jumala olisi Sanassaan
säätänyt. Niillä on paljon syvällisempi merkitys. Tässäkin törmäämme Jumalan Sanan väheksymiseen, kun sitä
selitetään oman opillisen suodattimen läpi.
 Vielä draamaa perustellaan profeettojen toiminnalla. Jeremia kantoi iestä ja särki ruukun, Hesekiel
teki reiän seinään, Agabus profetoi vyön avulla, Gideon dramatisoi ruukuilla, soihduilla ja huudoilla ja Elia rakensi
alttarin. Näissäkään tapauksissa ei kuitenkaan ollut kysymys dramatisoinnista ja näyttelemisestä. Profeettojen tehtävä
on julistaa vertauskuvilla sanomaa. Elia uhrasi Karmel-vuorella Herralle, hän ei näytellyt.
 Sjöberg ilmeisesti kuvittelee, että profeetat saivat vain sanan Jumalalta ja he itse laativat siihen
tehosteita. Hän kirjoittaa: "Herran antaessa käskyn, olivat profeetat vapaita kuvaamaan sanomansa. Oli
eläytymistä ja jumalallista fantasiaa ja katsojat saivat sekä nähdä että kuulla sen, mitä Herra halusi sanoa"
(80). Tästä rohkaistuneena hän itsekin uskaltaa toimia samoin: "Uskon, että myös tänään tulee voida
dramatisoida... Olen järjestänyt... Teimme erään ryhmän kanssa... Useita kertoja olen suunnitellut..." (80).
 Tämä ei ole Jumalan tarkoitus. Hän määräsi myös profeettojen vertauskuvalliset teot. He eivät luoneet
mitään, ei ollut kysymys heidän draamastaan eikä fantasiastaan.
 Kirjoittaja paljastaa, miten hän on joutunut tämän teologian lumoihin. Se on siirtynyt häneen toisista
"taiteilijoista": "Hengellä täytettyjen, luovien ylistystaiteilijoiden kautta on Jumalan Sana tullut minulle yhä
elävämmäksi. Kun sana avautuu Hengen kautta, näen värejä, havaitsen liikkeitä ja kuulen musiikkia
hengessäni. Herra kutsuu taiteilijoita valtakuntaansa Sanan palvelijoiksi yhtä paljon kuin sanaa saarnaavia"
(53).
 Olemme vakavan asian edessä. Tällaisia näkyjä ei Raamattu tunne. Päinvastoin: joitakin uskovia
vihollinen estää keskittymästä sananjulistukseen näyttämällä erilaisia värejä ja häiritsemällä muulla tavoin. Itse
asiassa silloin ei Sana tulekaan eläväksi eikä avaudu, vaan huomio kiinnittyy muuhun.
 Moniko esimerkiksi Jerusalemin apostoleista oli taiteilijoita? Jos heitä kutsutaan työntekijöiksi yhtä
paljon, kuin sanaa saarnaavia, heitä on täytynyt olla puolet koko joukosta. Sellaisesta ei kuitenkaan mainita mitään.
 Kirjoittajakin ilmeisesti tunnustaa tämän, sillä hän sanoo: "Jumalan sana on tullut meille ihmisten
välityksellä, jotka Pyhän Hengen johtamina puhuivat sen, minkä saivat Jumalalta" (52). Nämä eivät siis
tanssineet saamaansa Sanaa, vaan puhuivat sen. Kuitenkaan hän itse ei malta pitäytyä pelkässä julistamisessa, vaan
jatkaa: "Mutta Pyhä Henki, joka on välittänyt Jumalan sanan, on myös persoonallisuudessaan rekisteröitynyt
valon, äänen, äänensävyn ja -kaiun, ruumiin kielen ja liikemallit siihen, mitä sanassa tapahtui" (52). Itse asiassa
hän nyt sanoo, että Raamatun sanoma on puutteellinen. Kuusi oleellista asiaa puuttuu Raamatusta.
 Sjöberg valittelee sitä, että Johanneksella ei ollut ääniteknikkoa ja nauhuria mukana Patmoksella. Hän
joutui kirjoittamaan. Paavalilla "ei ollut valokuvaajaa seurassaan, joka olisi voinut vangita taivaallisen valoleikin,
vaan sai sen tähden välittää sanomaa edelleen sanoillansa" (51). Hänellä ei ole käsitystä Jumalan kirjoitetun Sanan
voimasta. Valokuvako valon välähdyksestä olisi voimallisempi kuin Raamatun Sana?
 Meidän ei tarvitse huolestua Jumalan kyvyttömyydestä ilmoittaa sanomaansa. Sanassaan hän on
antanut meille kaikkein voimallisimman esityksen tahdostaan. Jos sitä ei totella, äänitehosteet, valokuvat
välähdyksistä ja tanssit eivät saa uskoa aikaan. Sana sanoo: "Jos he eivät kuule Moosesta ja profeettoja, niin eivät he
usko, vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös" (Luuk 16:31).
 Usko tulee kuulemisesta, ei tanssimisesta ja tehosteista. Jumalan valtakunta ei ole näyttelemistä, vaan
todellista elämää.
 Sjöberg väittää Jumalankin käyttävän kulisseja ja tehosteita: "Hesekiel näki neljä toistensa sisään
menevää pyörää. Jumala näyttäytyi leimuavana tulenliekkinä. Hänellä on värikieltä, äänikulisseja, muotokieltä,
liikkeitä, hajuaistimuksia ja valoleikkejä kaikissa niissä muunnelmissa, jotka ovat hänen kirkkaudessaan. Mitä
yksikään silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, voimme me nähdä ja kuulla, kun Jumala käyttää
ilmestyskieltään" (69). Jumala ei leiki valoa, hän on todellinen valkeus. Hänen äänensä ovat todellisen elämän ääniä,
eivät äänikulisseja. Jumala ei näyttele eikä järjestä teatteriesityksiä.
 Katolinen kirkko selittää, että kristillinen oppi kehittyy jatkuvasti. Raamatussa oli alkeellinen käsitys
asioista, mutta kirkko esittää yhä kehittyneempää versiota niistä. Sama käsitys välähtää myös Sjöbergillä: "Aivan
samoin kuin kuvien kehittämisen tekniikassa on tapahtunut kehitys mustavalkoisista kuvista värikuviin,
hiljaisista kuvista liikkuviin kuviin, niin samoin sinun henkesi kuvakankaalla on mahdollisuus hengen näkyjen
kehittymiseen mustavalkoisista, liikkumattomista kuvista liikkuviin värikuviin. Ylistyslaulutaiteilijat, jotka
ottavat vastaan yhä rikkaampaa ylistyskieltä Herralta, saavat olla mukana rikastuttamassa ihmisten hengellisiä
näkyjä" (53).
 Hän antaa ymmärtää, että mustavalkoinen sananjulistus on alkeellisempaa kuin kehittynyt liikkuva
"ylistyskieli". Hän on unohtanut, että protestanttisen uskonpuhdistuksen yksi tärkeimmistä periaatteista määritteli
Raamatun uskon ja elämän ainoaksi auktoriteetiksi. Raamatun oma periaate on: "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on" (1
Kor 4:6). Jeesus sanoi: "Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois"
(Matt 15:13).
 Kuitenkin nyt rohjetaan tuoda uutta oppia ja vielä tunnustaa se julkisesti: "Herra halusi,... että
jumalanpalveluksiamme seurakunnassa leimaisi ihanuus; se erikoisuus ja teot, joita koskaan aikaisemmin ei ole
tehty, niin että ihmiset saisivat kuulla Jumalan ainutlaatuista kutsumista" (55). Onko kysymyksessä väsyminen
tavalliseen Raamatun Sanaan, kun on jouduttu samaan tilaan kuin ateenalaiset, joilla "ei ollut aikaa muuhun kuin
uutta puhumaan ja uutta kuulemaan" (Apt 17:21). Yhä erikoisemman ohjelman ja kaiken uuden etsinnästä olisi nyt
aika palata vanhaan Raamatun Sanaan ja niihin tekoihin, joita Mestari ja hänen opetuslapsensa tekivät.
 Kirjoittaja määritteleekin, että luovuudessa on kysymys uutuudesta: "Luovuus ja uuden luominen on
sellaisen tekemistä, jota ei ole koskaan aikaisemmin tehty. Myös uudessa liitossa Herra haluaa tehdä
omaisuuskansansa kautta samaa, hän haluaa luoda kansan, joka loistaa kauneudentajullaan ja luovuudellaan"
(54). Jumala ei koskaan tahdo, että hänen seuraajansa loistavat millään alalla, vaan hänen ainoa päämääränsä on
saada kunnia oikeaan osoitteeseen, hänelle itselleen. "Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja
rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen." "Hänelle, joka valtaistuimella istuu, ja
Karitsalle ylistys ja kunnia ja kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti" (Ilm 5:12, 13). Herra on arka kunniastaan eikä
jaa sitä ihmisen kanssa.
 Luovuus tuo siis maailmaan jotakin täysin uutta. Samalla vanha, kehittymätön Raamatun julistus
menettää merkitystään. Mistä löytyy uusia päämääriä vanhojen herätysaikojen päämäärien tilalle? Niiden on
löydyttävä tästä näkyväisestä maailmasta, koska taivaaseen pyrkiminen liittyy mustavalkoiseen herätyskristillisyyteen
ja kilvoitteluun. Vastaus kysymykseen välähtää kirjassa: "Haluaisinpa väittää, että kun ylistyslaulu Herralle on
elävää ja luovaa ja ylistyslaulua johtavat ovat taiteellisesti uutta luovia ja ylistävät Herraa uusilla, ei koskaan
aikaisemmin tehdyillä tavoilla, niin he tulevat silloin siunaamaan liikemiehiä, käsityöläisiä, lainsäätäjiä ja
evankelistoja, jotta näistä tulisi luovia omilla alueillaan... Jumalan valtakunta rakennetaan siten, että
ylistyslaulajien ja ongelmanratkaisijoiden välillä on innostava ja kannustava vaikutussuhde" (55). Tämä
laulaminen ei aiheuta kuulijoissa synninhätää, ei parannusta, ei katumusta eikä armon tarvetta, vaan eri
ammattimiesten luovuutta omilla aloillaan. Toiminta latistuu maalliseksi. Se voidaan valjastaa markkinatalouden
palvelukseen elävöittämään sitä luovuuden avulla.
 

Neljäs perusvirhe: IHMINEN JUMALAN PAIKALLA

Lopunajan uskovat

 Kirjoittaja sitoo Jeesuksen takaisin tulon uskovien kuuliaisuuteen: "Jeesus ei voi tulla takaisin tänne
kuninkaana ennenkuin löytyy ihmisiä, jotka ovat halukkaita tottelemaan kaikkia hänen käskyjään" (83).
Raamatun mukaan silloin eletään hyvin vaikeita aikoja (2 Tim 3:1). Uskovista "monet lankeavat pois, ja he antavat
toisensa alttiiksi ja vihaavat toinen toistaan. Ja monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta. Ja sentähden,
että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu"
(Matt 24:10-13). Laittomuus leviää uskovien keskelle. Se viittaa Jumalan Sanan arvovallan vähenemiseen heidän
elämässään. Vain harvat säilyttävät rakkautensa Jeesukseen. Jeesus sanoi: "Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän
uskoa maan päältä?" (Luuk 18:8). Tänä laittomuuden aikana vain harvat ymmärtävät Raamatusta Herran tahtoa. Juuri
herätyksen aikoina, joita kirjoittaja väheksyy, uskovat ovat kaikkein kuuliaisimpia Herran Sanalle.
 Vaikka uskovat ovat kuin koloissaan noina vaikeina aikoina, Jeesus tulee. Kun täysi määrä pakanoita
on tullut uskoon, koko Israel pelastuu (Room 11:25-26). Raamattu ei siis opeta, että Jeesus tulee, kun uskovat ovat
täysin kuuliaisia vaan kun säädetty määrä pakanoita on pelastunut. Nyt on perillä Herran luona jo suurempi joukko
kuin milloinkaan.

Uskovat valtaistuimella

 Sjöberg käsittää, että lopun ajan kuuliaisilla uskovilla on suuri valta: "Lohikäärme haluaa niellä
lapsen, mutta Herran suunnitelma on temmata lapsi valtaistuimelle ja tehdä hänet kuninkaan lapseksi... Kun
Herodes sai kuulla vastasyntyneestä juutalaisten kuninkaasta, joka oli syntynyt Betlehemissä, kauhistui hän ja
koko Jerusalem hänen kanssaan (Matt 2:1-3). Vastasyntynyt kuningaslapsi pelästytti sekä pahan kuninkaan
että hänen kauhuhallintonsa. Mitä tapahtuisikaan, jos ilmaantuisi monta vastasyntynyttä kuningaslasta" (58).
 Sjöbergin tanssiteologiaan kuuluu olennaisesti käsitys uskovista valtaistuimella. Tämä on sukua opille
ihmisestä Jumalana. On vain kaksi valtaistuinta, Jumalan valtaistuin ja Karitsan valtaistuin (Ilm 3:21). Perille
päässeet uskovat saavat istahtaa Karitsan valtaistuimella.
 Kirjoittaja vihjailee monesta vastasyntyneestä kuningaslapsesta. On vain yksi kuningaslapsi, Jeesus.
Vain hän on Kristus. Kaikki muut ovat valhekristuksia. "Sillä vääriä kristuksia ja vääriä profeettoja nousee, ja he
tekevät tunnustekoja ja ihmeitä, eksyttääkseen, jos mahdollista, valitut" (Mark 13:22). "Ja niinkuin te olette kuulleet,
että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika"
(1 Joh 2:18).
 Tämän teologian mukaan nämä kuningaslapset pystyvät tekemään Jeesuksen kuninkaaksi maan
päällä: "Jeesus on kruunattu kuninkaaksi taivaassa, mutta häntä ei ole vielä kruunattu kuninkaaksi maan
päällä. Jokainen, joka oppii ylistyslauluin korottamaan Jeesusta kuninkaana, on osaltaan valmistelemassa
Jeesuksen lopullista kruunausta maan päällä" (73). Heillä on siihen helppo keino: he vain opettelevat laulamaan
oikein.
 Raamattu puhuu toisin: "Millaisia tuleekaan teidän olla pyhässä vaelluksessa ja jumalisuudessa,
teidän, jotka odotatte ja joudutatte Jumalan päivän tulemista, jonka voimasta taivaat hehkuen hajoavat ja alkuaineet
kuumuudesta sulavat... Sentähden, rakkaani, pyrkikää tätä odottaessanne siihen, että teidät havaittaisiin tahrattomiksi
ja nuhteettomiksi, rauhassa, hänen edessänsä" (2 Piet 3:11-12, 14). Pyhällä vaelluksella ja jumalisuudella voimme
jouduttaa Jeesuksen tulemusta. Kun julistamme Jumalan Sanaa, pakanoita tulee uskoon ja heidän lukunsa täyttyy.
 Kirjoittaja vahvistaa todella tarkoittavansa, että vasta meidän aikanamme ylistäjät saavat suuria
aikaan: "Vasta nyt opimme korottamaan Jeesusta kuninkaana, nyt kasvaa kunnioituksemme ja ylistyksemme
kuninkaalle niin voimakkaaksi, että se tuo hänet takaisin maan päälle" (75-76). Ylistyslaulajat ovat siis pyhempiä
ja parempia kuin menneiden vuosisatojen uskovat! Heidän laulunsa johtaa nyt Jeesuksen paluuseen. Tässä ilmenee
rajaton luottamus sellaiseen, mikä voidaan oppia teknillisenä suorituksena.

Uskovat Jeesuksen henkivartijoina

 Vieläkin suurempi on ylistäjien valta: "Kuninkaalla voi olla vihollisia, kilpailijoita, jotka pyrkivät
valtaistuimelle ja haluavat raivata hänet pois tieltä. Siksi kuninkaan kruunajaisten alkuosaan kuuluu, että
henkivartiosto on järjestäytynyt ja valmiudessa. Ennenkuin Joojada huusi Jooaksen kuninkaaksi, piti hän
huolen siitä, että tämä oli henkivartioston ympäröimä. 'Leeviläiset asettukoot kuninkaan ympärille, kullakin ase
kädessä; ja joka tunkeutuu temppeliin, se surmattakoon. Näin olkaa kuninkaan luona, menköön hän ulos tai
sisään' (2 Aikak. 23:7). Karitsalla on joukko, joka seuraa häntä, mihin hän meneekin; joukko, joka on valmiina
taistelemaan yhdessä hänen kanssaan. Meidän ylistyslaulumme todistavat, että Jumalan kansan keskuudessa on
tapahtunut valmistautumista tällä alueella" (83-84).
 Jooas oli seitsemän vuoden ikäinen pikkupoika. Hän tarvitsi sotilaita suojakseen. Jeesuskin tarvitsi
ihmisapua synnyttyään lapsena maailmaan. Nyt hän ei tarvitse enää. Uskovat eivät ole Jeesuksen henkivartijoita,
eivätkä he voi raivata tieltä Jeesuksen vihollisia. On väärin kuvitella, että meidän laulumme ansiosta Jeesus pysyy
pystyssä. "Eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille
elämän ja hengen ja kaiken" (Apt 17:25). Hän pitää meitä pystyssä, hän on meidän henkivartijamme.
 Ihminen lähtee helposti puolustamaan Jeesusta lihan käsivarrella niin kuin Pietari Getsemanessa. Hän
"veti miekkansa ja iski ylimmäisen papin palvelijaa ja sivalsi häneltä pois korvan. Silloin Jeesus sanoi hänelle. 'Pistä
miekkasi tuppeen; sillä kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat. Vai luuletko, etten voisi rukoilla
Isääni, niin että hän lähettäisi heti minulle enemmän kuin kaksitoista legionaa enkeleitä?'" (Matt 26:51-53).
 Jeesuksella on tänäkin aikana enkelilegioonansa. Hänelle "on annettu kaikki valta taivaassa ja maan
päällä" (Matt 28:18). Todellinen ylistäjä korottaa tällaista Jeesusta ja kertoo hänen armoteoistaan. "Minä ylistän
Herraa kaikesta sydämestäni, ilmoitan kaikki sinun ihmetyösi" (Ps 9:2). Ylistäjä asettuu Jeesuksen alapuolelle, ei
hänen henkivartijakseen.

Uusi kaupunginvalloitusmenetelmä

 Kirjassa annetaan ohjeita Jeesuksen tekemiseen kuninkaaksi omalla asuinpaikkakunnalla. Vanhimmat
eräässä Jugoslavian kaupungissa kohottivat kaupungin kartan valtaistuimen eteen. Heillä oli myös vaakuna ja
kukkulalla sijaitsevan kirkon avain. Jos tällaisilla konsteilla saataisiin kaupunkeihin Jeesus kuninkaaksi, uskovat
urakoisivat yötä päivää ja varmasti jokainen maailman kaupunki olisi jo Jeesuksen valtakuntaa. Näin helppoa se ei
kuitenkaan ole. Jumala ei ole kiinnostunut kirkkojen avaimista vaan ihmissieluista.
 Jeesus sanoo: "Ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla
on kuoleman ja tuonelan avaimet" (Ilm 1:18). Kuoleman voittanut Vapahtaja pitää hallussaan kuoleman ja
tuonelankin avainta. Hän on "Pyhä, Totinen, jolla on Daavidin avain, hän, joka avaa, eikä kukaan sulje, ja joka sulkee,
eikä kukaan avaa" (Ilm 3:7). Minkälaisen avaimen voisimme luovuttaa hänelle? Hän antaa avaimia kenelle antaa.
Jeesus sanoi Pietarille: " Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se
on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa" (Matt 16:19).
Myöhemmin hän antoi saman vallan kaikille opetuslapsilleen (Matt 18:18). Kuitenkin avaimet ovat yhä myös hänellä
itsellään, kuten Ilm 3:7 paljastaa, ja hän päättää niiden käytöstä. Tässä valossa tarkasteltuna pahoitamme Jumalan
mielen, jos tarjoamme hänelle maallisia avaimiamme.
 Toisella kertaa tuotiin Herran eteen kukkakruunu, avaimet ja valtikka. Perusteluna oli, että
kruunajaisissa kuningas saa valtikan. Jeesuksen valtikka ei ole tätä luomakuntaa, se ei ole ihmisten tekemä. Jeesusta ei
pysty millään menoilla voitelemaan minkään kaupungin kuninkaaksi. Se voisi tapahtua vain kahdella tavalla:
Kaupungin johdon pitäisi ensin luovuttaa valtansa hänelle tai kaupungin asukkaiden pitäisi tulla uskoon. "Jumalan
vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon" (Room 1:17). Jumalan valtakunta leviää vain sitä mukaan kun ihmisiä tulee
uskoon ja kuuliaisiksi Kristukselle. Nykyajan syntisissä kaupungeissa pitäisi käydä todellinen suurherätys
synnintuntoineen, että Jeesuksesta tulisi niiden kuningas. Kaupunkien asukkaiden evankeliointi ja rukoustaistelu
heidän puolestaan tekee kuitenkin Jeesuksesta vähitellen yhä useampien kaupunkilaisten, kaupungin asukkaiden,
henkilökohtaisen kuninkaan.
 Kuvattu kaupunginvalloitusmenetelmä sopii kirjoittajan mukaan kaikille voittotietoisille kristityille,
jotka ovat tietoisia konfrontaatiosta. "Kun he haluavat kruunata Jeesuksen kuninkaaksi, niin he ovat jo sillä
määritelleet, mitkä henkivaltojen ruhtinaista asetetaan viralta" (86). Kristityt saadaan näyttämään lähes
kaikkivaltiailta. Ihminen ei kuitenkaan päätä näin suurista asioista. Tämä on tehty Golgatalla. Jeesus on ristillä
erottanut kaikki henkivallat virastaan. "Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän
alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun" (Kol 2:15). Tähän pystyi vain elävä Jumala!
 Ihminen ei valikoi henkivaltoja erotettaviksi, mutta ei myöskään rienaa Jeesuksen voittamaa
vihollista. Raamattu varoittaa: "Nuo uhkarohkeat, itserakkaat eivät kammo herjata henkivaltoja, vaikka enkelitkään,
jotka väkevyydeltään ja voimaltaan ovat suuremmat, eivät lausu heitä vastaan herjaavaa tuomiota Herran edessä" (2
Piet 2:10-11). "Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut
lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: 'Rangaiskoon sinua Herra!'" (Juuda 9).
 Kirjoittaja jatkaa: "Kuvaamani ei sovellu ollenkaan perinteisille, muotomenoisille,
mielikuvituksettomille ja 'täydellisille' kristityille. Ainoat seremoniat, joita he haluavat dramatisoida, ovat
jäykkiä muotomenoja" (86). Oliko apostoli Paavali mielikuvitukseton, kun hän ei neuvonut kohottamaan kirkon
avainta Jumalalle? Tahtoiko perinteinen apostoli Pietari dramatisoida muotomenoja?
 Perinteisiä kristittyjä syytetään osallistumisesta "juhlallisiin ja mielikuvituksettomiin
seremonioihin, jotka pyörivät ruumisarkkujen ja kuoleman ympärillä" (86). Epäselväksi jää, onko tässä kysymys
hautajaisista vai vapaamuurarimenoista. Kirkkojen perinteinen tyhjänpäiväisyys ei kuitenkaan oikeuta syrjäyttämään
perinteisiä raamatullisia totuuksia.
 Syytös jatkuu: "Siksi he kokevat ylistyksen vaivalloiseksi, sillä se koskee elämää ja
ylösnousemusta. Heillä voi olla ohjelma seurakunnan satavuotisjuhlaan, mutta he eivät voi järjestää
Jeesusjuhlaa riemukulkueineen ja ilosaattueineen läsnäolevan ja taivaallisen kunniaksi" (86). Katolisetkin
pystyvät järjestämään ylistystä, juhlia, riemukulkueita ja ilosaattueita. Hehän niitä vasta järjestävätkin. Kaikki tämä
käy hyvin muotojumalisille papeille ja saarnaajille. Se ei häiritse heidän rauhaansa, jos syntiä ei tuoda valkeuteen eikä
parannusjulistus ole päällimmäisenä, julistus ei painota uudestisyntymistä eikä kehota vanhurskaaseen vaellukseen.

Harjoittelu näyttelemällä

 Sjöberg kirjoittaa psalmista 101: "Tätä psalmia voidaan lukea ylistysjumalanpalveluksessa, jossa
esitetään kruunajaisia" (84). Kysymys ei siis ole todellisista kruunajaisista, vaan niiden näyttelemisestä.
Näyttelemisen ja leikkimisen sijasta meidän tulee ottaa osaa todellisiin taivaallisiin kruunajaisiin hengessämme, ei
visualisoida omia mielikuviamme siitä.
 Kruunajaisten näytteleminen on harjoittelua tulevaa varten: "Tänään meillä on kertausharjoituksia
jotta olisimme valmiita ensiesitykseen. Premiääri on Jeesuksen tullessa takaisin. Filmiä tehtäessä voidaan näytös
tehdä monta kertaa ennenkuin ohjaaja antaa hyväksyntänsä" (81). Ei uskovien tarvitse olla huolestuneita siitä,
osaavatko he käyttäytyä oikein todellisissa kruunajaisissa. Osaamme ottaa niihin osaa ilman omatekoisia sovellutuksia
ja leikkiharjoituksiakin. Tärkeitä asioita on vähän tahi yksi ainoa: Että Jeesus saa sijaa sisäisessä maailmassamme ja
me tottelemme Sanaa. Sanan noudattaminen ei saisi vaihtua roolileikkiin ja ilveilyyn.
 

LOPPUSANAT

 Välillä tulee esiin kirjoittajan omantunnon ääni: "Samoin kuin tulemme tekemään tiliä jokaisesta
turhasta sanasta, niin meidän täytyy tehdä tiliä myös turhista sävelistä, siveltimen vedoista ja karkeloista" (69).
Tämä on syytä muistaa. Turhaa on kaikki se, mikä saa maailman pilkkaamaan meidän "jumalanpalveluksiamme".
Suomalaisetkin pakanat ymmärtävät, "miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta,
totuuden pylväs ja perustus" (1 Tim 3:15). Turha-sana kuvaa hyvin kaikkea sitä, mikä on hylättävää. Kirjoittaja itse
päätyy hylkäämään vain sen, mikä on "pahan henkimaailman soluttautumaa. Mutta se voidaan voittaa takaisin ja
palauttaa ennalleen alkuperäiseen asemaansa Jumalan luomistyössä" (69). Hän hylkää vain pahan ja
vahingollisen, ja senkin hän pystyy muuttamaan hyväksi ja käyttökelpoiseksi. Turhaa voi kuitenkin olla muukin kuin
paha ja haitallinen. Turhaa on se, mikä ei todellisuudessa edistä Jumalan valtakunnan asiaa.
 Kirjoittaja tunnustaa: "Ei Herra ole kaiken sen takana, joka kuullaan Jumalan kansan ylistäessä
tai luodessa taidetta" (69). Tämä on totta. Herralle mieluista taidetta on pelastunut ihmissielu, eivät kuolleet patsaat
ja taulut.
 Jumala on antanut ohjeita siitä, mitä uuden liiton seurakunnassa tapahtuu. "Kun tulette yhteen, on
jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki
tapahtukoon rakennukseksi" (1 Kor 14:26). Uuden liiton seurakunnankokous on omistettu kaikelle sille, mikä
rakentaa ja vahvistaa uskoa. Se on omistettu armolahjoille, Jumalan Sanalle ja Herran ilmestymiselle.
Kielilläpuhuminenkin ilman selitystä on siellä kielletty. Paavali kirjoittaa: "... mutta jos ei ole selittäjää, niin olkoot
vaiti seurakunnassa ja puhukoot itselleen ja Jumalalle" (1 Kor 14:28). Miksi ei siis tanssi olisi kiellettyä uuden liiton
seurakunnassa?
 Palatkaamme kuuliaisiksi Jumalan Sanalle. Olkaamme yhtä jaloja kuin Berean juutalaiset. "Nämä
olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset; he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä
kirjoituksia, oliko asia niin" (Apt 17:11). Pyhä Henki sanoo Herran sanoista: "Niiden noudattamisesta on suuri
palkka" (Ps 19:12). Pelastusta emme voi ansaita Sanaa tottelemalla, mutta omassa elämässä on siitä hyviä seurauksia.
Pyhä Henki herättää meissä Sanan tottelemisen halun ja vaikuttaa sen toteuttamisen. Meidän tehtävämme on hyväksyä
se ja pyrkiä kaikin voimin olemaan hänelle mieliksi. "Mutta me olemme turvallisella mielellä ja haluaisimme
mieluummin muuttaa pois ruumiista ja päästä kotiin Herran tykö. Sentähden me, olimmepa kotona tai olimmepa
poissa, ahkeroitsemme olla hänelle mieliksi" (2 Kor 5:8-9).

Juhana Lehmuskoski
Eskonkorventie 110
41800 Korpilahti
puh. 014-821 871

Paluu aihevalikkoon