"Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta
suurin niistä on rakkaus" (1 Kor. 13:13). Usko, toivo ja
rakkaus pysyvät vielä iankaikkisuudessa. Ne kuuluvat yhteen,
ja ne kehittyvät kaikki kolme yhdessä uskovien
elämässä. Ne ovat silti keskenään eri asioita.
"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen
sen mukaan, mikä ei näy" (Hebr. 11:1). Koska
päämäärämme ei vielä näy, tarvitsemme
uskoa. Tässä mainitaan myös toivo. Se ei tarkoita Raamatun
kielenkäytössä
haaveilua tai epävarmaa toivoskelua. Pikemminkin se on varmaa
luvattujen asioiden odottamista. "Olemme paenneet
pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta. Se
toivo meille on ikäänkuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka
ulottuu
esiripun sisäpuolelle asti, jonne Jeesus edelläjuoksijana
meidän puolestamme on mennyt" (Hebr. 6:18-20). Rakkauden
opimme vain Jumalalta, joka itse on Rakkaus (1 Joh. 4:16). "Sillä
rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen
käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole
raskaat; sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman;
ja tämä on
se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme" (1 Joh.
5:3-4). Tämä Raamatun kohta mainitsee sekä
rakkauden että uskon.
Mikään näistä kolmesta ei saa uskovilta horjua.
Kuningas Saulin elämässä alkoi alamäki epäuskon
seurauksena. Kun
filistealaiset hyökkäsivät, Israelin kansa joutui kauhun
valtaan.
"Saul oli vielä Gilgalissa, ja kaikki sotaväki seurasi häntä
peloissaan. Kun hän oli odottanut seitsemän päivää,
sen
ajan, jonka Samuel oli määrännyt, eikä Samuel tullutkaan
Gilgaliin, alkoi kansa hajaantua pois hänen luotaan. Silloin
Saul sanoi: 'Tuokaa minulle polttouhri ja yhteysuhri'. Ja hän
uhrasi polttouhrin. Mutta juuri kun hän oli saanut
polttouhrin uhratuksi, niin katso, Samuel tuli. Ja Saul meni häntä
vastaan tervehtimään häntä. Mutta Samuel sanoi:
'Mitä olet tehnyt?' Saul vastasi: 'Kun näin, että kansa
hajaantui pois minun luotani etkä sinä tullut määrättynä
aikana,
vaikka filistealaiset olivat kokoontuneet Mikmaaseen, niin minä
ajattelin: nyt filistealaiset hyökkäävät minua vastaan
alas Gilgaliin, enkä minä ole etsinyt Herran mielisuosiota;
ja minä rohkaisin itseni ja uhrasin polttouhrin'. Samuel
sanoi Saulille: 'Sinä olet tehnyt tyhmästi. Et ole noudattanut
Herran, Jumalasi, käskyä, jonka hän antoi sinulle;
muutoin olisi Herra vahvistanut sinun kuninkuutesi Israelissa ikuisiksi
ajoiksi. Mutta nyt sinun kuninkuutesi ei ole
pysyvä. Herra on etsinyt itselleen mielensä mukaisen miehen,
ja hänet on Herra määrännyt kansansa ruhtinaaksi,
koska sinä et noudattanut käskyä, minkä Herra sinulle
antoi.'" (1 Sam. 13:7-14).
Ilman Samuelia ei saanut uhrata, mutta pelko sai Saulin toimimaan lihallisesti,
oman mielensä mukaan. Tietenkin
tilanne oli uhkaava, mutta usko ei katso vaikeuksiin, vaan Herran lupaukseen.
Vaikka Samuel oli seitsemän päivää
myöhässä, oikea asenne olisi ollut luottaa Jumalaan
oman hengen menettämisen ja kansan hajaantumisen uhallakin.
Lopulta totuus aina on, että "jos Herra ei kaupunkia varjele,
niin turhaan vartija valvoo" (Ps. 127:1).
Kun Saulin usko näin horjui, hänen rakkautensa ja toivonsakin
joutuivat vaakalaudalle. Amalekilaiset hyökkäsivät
Israeliin ja Saul "otti Agagin, Amalekin kuninkaan, elävänä
vangiksi, mutta kaiken kansan hän vihki tuhon omaksi
miekan terällä. Mutta Saul ja väki säästivät
Agagin sekä parhaimmat lampaat, lihavimmat raavaat ja karitsat, kaiken,
mikä oli arvokasta; sitä he eivät tahtoneet vihkiä
tuhon omaksi. Mutta kaiken karjan, mikä oli halpaa ja arvotonta, he
vihkivät tuhon omaksi. Silloin Samuelille tuli tämä
Herran sana: 'Minä kadun, että tein Saulin kuninkaaksi, sillä
hän
on kääntynyt pois minusta eikä ole täyttänyt
minun käskyjäni'. Samuel pahastui, ja hän huusi Herraa kaiken
sen yön"
(1 Sam. 15:8-11). Samuel rukoili koko yön Saulin puolesta, mutta
se ei auttanut, sillä Saul kulki omaa tietään.
Kun Saulin rakkauskin Jumalaan haalistui, hän alkoi rakastaa
itseään sekä maallista mammonaa: "Varhain
seuraavana aamuna Samuel lähti tapaamaan Saulia. Mutta Samuelille
ilmoitettiin: 'Saul on mennyt Karmeliin ja
pystyttänyt sinne itsellensä muistomerkin; sitten hän
on palannut sieltä ja mennyt alas Gilgaliin'. Kun Samuel tuli
Saulin luo, sanoi Saul hänelle: 'Herra siunatkoon sinua! Minä
olen täyttänyt Herran käskyn.' Mutta Samuel sanoi:
'Mitä tämä lammasten määkiminen sitten on,
joka kuuluu minun korviini, ja tämä raavaiden ammuminen, jonka
kuulen?'. Saul vastasi: 'Amalekilaisilta ne on tuotu; sillä kansa
säästi parhaat lampaat ja raavaat uhrataksensa ne
Herralle, sinun Jumalallesi; mutta muut me olemme vihkineet tuhon omiksi'.
Silloin Samuel sanoi Saulille: 'Lopeta;
minä ilmoitan sinulle, mitä Herra on minulle tänä
yönä puhunut'. Hän sanoi hänelle: 'Puhu'. Samuel sanoi:
'Sinä olet
Israelin sukukuntien päämies, vaikka oletkin vähäinen
omissa silmissäsi: Herra on voidellut sinut Israelin
kuninkaaksi. Ja Herra lähetti sinut matkaan ja sanoi: 'Mene ja
vihi tuhon omiksi nämä syntiset, amalekilaiset, ja sodi
heitä vastaan, kunnes olet tehnyt heistä lopun'. Miksi et
kuullut Herran ääntä, vaan syöksyit saaliin kimppuun
ja teit
sitä, mikä on pahaa Herran silmissä?'. Saul vastasi
Samuelille: 'Minähän olen kuullut Herran ääntä
ja tehnyt sen
matkan, jolle Herra minut lähetti. Minä olen tuonut tänne
Agagin, Amalekin kuninkaan, ja vihkinyt tuhon omiksi
amalekilaiset. Mutta väki on ottanut saaliista lampaita ja raavaita,
parhaan osan siitä, mikä oli vihitty tuhon omaksi,
uhrataksensa ne Herralle, sinun Jumalallesi, Gilgalissa.' Silloin Samuel
sanoi: 'Haluaako Herra polttouhreja ja
teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle?
Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus
parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden
syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin
kotijumalain palvelusta. Koska sinä olet hyljännyt Herran
sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä
enää saa olla
kuninkaana'" (1 Sam. 15:12-23).
Rakkaus Jumalaan ilmenee hänen käskyjensä pitämisenä.
Tottelemattomuus on taikuutta, ja se ilmeni selvästi
myöhemmin Saulin elämässä, kun hän kysyi neuvoa
vainajahenkien manaajalta. Silloin oli toivokin kadonnut, kun
Jumala ei enää puhunut Saulille mitään.
Myöhemmin filistealaiset hyökkäsivät jälleen,
ja Saulilla olisi pitänyt olla uskoa, jolla hän olisi heidät
karkottanut.
"Uskolla maailma valloitetaan", runoilee lauluntekijä. Kun Goljat
pilkkasi israelilaisia, Saul oli pelon lamauttama.
Jumala oli kuitenkin valinnut palvelijakseen Daavidin, joka luotti
Jumalaan.
"Ja Daavid sanoi: 'Herra, joka on pelastanut minut leijonan ja karhun
kynsistä, pelastaa minut myös tämän
filistealaisen käsistä'. Silloin Saul sanoi Daavidille: 'Mene;
Herra olkoon sinun kanssasi'. Ja Saul puki takkinsa
Daavidin ylle ja pani vaskikypärin hänen päähänsä
sekä panssarin hänen yllensä. Ja Daavid sitoi hänen
miekkansa
vyölleen takin päälle ja yritti käydä, sillä
hän ei ollut koskaan sellaisia koettanut. Niin Daavid sanoi Saulille:
'En minä
voi näissä käydä, sillä en ole koskaan tällaisia
koettanut'. Ja Daavid riisui ne päältänsä" (1 Sam.
17:37-39). Daavid ei
onneksi ollut tottunut lihallisiin sota-aseisiin. Hänen aseenaan
oli usko voimalliseen Herraan.
"Ja hän otti sauvansa käteensä, valitsi purosta viisi
sileätä kiveä, pani ne paimenlaukkuun, joka hänellä
oli
linkokivisäiliönä, otti lingon käteensä ja
meni filistealaista vastaan. Niin filistealainen sanoi Daavidille: 'Olenko
minä
koira, kun tulet sauva kädessä minua vastaan?' Ja filistealainen
kiroili Daavidia vannoen jumaliensa kautta. Mutta
Daavid sanoi filistealaiselle: 'Sinä tulet minua vastaan miekan,
peitsen ja keihään voimalla, mutta minä tulen sinua
vastaan Herran Sebaotin nimeen, Israelin sotajoukon Jumalan, jota sinä
olet häväissyt. Tänä päivänä Herra antaa
sinut
minun käsiini, ja minä surmaan sinut, katkaisen sinulta pään
ja annan filistealaisten sotajoukon ruumiit tänä päivänä
taivaan linnuille ja metsän pedoille; ja kaikki maat tulevat tietämään,
että Israelilla on Jumala. Ja koko tämä suuri
joukko tulee tietämään, ettei Herra anna voittoa miekan
eikä keihään voimalla; sillä sota on Herran, ja hän
antaa
teidät meidän käsiimme.' Kun filistealainen lähti
tulemaan ja lähestyi Daavidia, niin Daavid juoksi nopeasti
sotarintaan filistealaista vastaan. Ja Daavid pisti kätensä
reppuunsa ja otti sieltä kiven, linkosi ja satutti filistealaista
otsaan, niin että kivi upposi hänen otsaansa, ja hän
kaatui maahan kasvoillensa. (1 Sam. 17:40, 43, 45-49).
Pelkän lingon avulla ei voi voittaa sotaa. Herra kuitenkin käyttää
heikkoja, koska hän tahtoo kunnian itselleen. Siksi
Paavali sanoo: "Sillä kun olen heikko, silloin minä olen
väkevä" (2 Kor. 12:10). Jumalalla on aivan omat, taivaalliset,
sota-aseensa.
Sadrak, Meesak ja Abednego olivat kasvaneet uskossa, toivossa ja rakkaudessa,
niin että mikään ei kyennyt heitä
pelottamaan eikä voittamaan. "Sadrak, Meesak ja Abednego vastasivat
ja sanoivat kuninkaalle: 'Nebukadnessar! Ei ole
tarpeellista meidän vastata sinulle tähän sanaakaan.
Jos niin käy, voi meidän Jumalamme kyllä pelastaa meidät
tulisesta pätsistä, ja hän pelastaa myös sinun
kädestäsi, kuningas. Ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä
se, kuningas,
että me emme palvele sinun jumaliasi emmekä kumartaen rukoile
kultaista kuvapatsasta, jonka sinä olet pystyttänyt'"
(Dan. 3:16-18). Herraa kohtaan tuntemamme "täydellinen rakkaus
karkoittaa pelon" (1 Joh. 4:18). Usko, toivo ja
rakkaus saavat ihmisen vaeltamaan taipumattomana suoraa taivastietä,
vaikka se on kaita tie.
Usko, toivo ja rakkaus saavat meidät katselemaan näkymättömiä,
katselemaan Herran mahdollisuuksia, katselemaan
tulevaisuuttamme taivaissa. Siksi meitäkin kehotetaan seuraamaan
Daavidin uskoa ja seuraamaan Sadrakin, Meesakin
ja Abednegon tietä: "Älkääkä mukautuko tämän
maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta,
tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää
ja otollista ja täydellistä" (Room. 12:2).